Tämä asia on jäänyt mua vaivaamaan, koska koen, että lumivyöryyn jääminen eli siis virheen tekeminen lumivyörymaastossa on jollain tapaa vaiettu asia. Tässä jutussa avaan tapahtumaketjua siitä miten minä jouduin lumivyöryyn, pohdin miksi koen häpeää juuri tämän tapahtuman johdosta, olenhan tehnyt paljon muitakin virheitä vuorilla liikkuessani, ja analysoin oman osaamiseni valossa miksi vyöryyn jouduin.

Kiipesin ilman kypärää ensimmäiset kiipeilyvuoteni, koska kukaan muukaan ei käyttänyt kypärää. Lisäksi kiipesin pitkiä multipitch-reittejä kännykkäkuuluvuuden ulkopuolella tietämättä mitään köysipelastustekniikoista tai ensiavun antamisesta. Vapaalaskuharrastuksen aloittamisen myötä koin saaneeni uuden mahdollisuuden opetella asioita fiksusti – eikä tuurilla ja virheiden kautta, kuten tässä nyt sitten kuitenkin kävi.

Lumivyöryyn jääminen hävettää minua kolmesta syystä

Lumivyöryyn joudutaan yleensä jonkinlaisen päätöksiin liittyvän tapahtumaketjun seurauksena. Minun on ollut vaikeaa myöntää itselle, että tein huonoja päätöksiä ja epäonnistuin asiassa, joka minun olisi pitänyt mielestäni osata paremmin. Opetan päätöksentekotaitoja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa opiskelijoille ja vastaan turvallisuuspäällikön roolissa asiakkaiden että työntekijöiden turvallisuudesta kiipeilyhallissa. Päätösten tekeminen, päätösten tekemisen opettaminen ja turvallisuuden johtaminen ovat siis minun ammatti.

Toiseksi mua hävettää, että mulla ei ollut vyöryreppua juuri sinä päivänä kun jäin vyöryyn. Tästä olen jopa hieman vihainen itselleni. Mulla on tietyt periaatteet, joiden mukaan vuorilla liikun ja olen ylpeä siitä, että luulen tekeväni päätöksiä, jotka ovat linjassa minun riskinottohalukkuuden kanssa. Yksi näistä periaatteista on vyöryrepun käyttö. Se on minulla aina mukana, jos liikun vyörymaastossa tai sen vaikutuksen alaisena, koska se pienentää vyöryyn joutuessa hautautumisen todennäköisyyttä.

Vyöryreppu on kuitenkin huomattavasti painavampi kuin mitä tahansa muu reppu. Monesti olisin voinut jättää sen perustellusti pois, mutta olen ajatellut, että extrapaino on hyvä extratreeni. Sinä päivänä kun jäin vyöryyn olin jättäny vyöryrepun kotiin, koska en jaksanut ottaa sitä, koska reppu painaa.

Kolmantena asiana minua hävettää se, miten jäimme vyöryyn. Meitä ei suinkaan jäänyt vyöryyn yksi henkilö vaan neljästä seurueemme jäsenestä kolme.

Vaihdoimme suunnitelmaa lennosta; samalla vaihtui rinnekulma ja sen aspekti

Olimme Chamonixissa laskemassa alas Améthystesin jäätiköltä Argentiéren jäätikölle. Päivän tavoite oli tehdä helppo hiihtoretki vyöryturvallista reittiä, koska olosuhteet olivat haastavat. Teimme ryhmänä päätöksen poiketa alkuperäisestä vyöryturvallisesta suunnitelmastamme ja mennä suorempaa ja nopeampaa, mutta jyrkempää reittiä alas. Näiden päätösten seurauksena päädyimme tapahtumapaikalle noin 70 metriä pitkälle noin 35 asteiselle rinneosuudelle, joka laskeen Argentiéren tasaiselle jäätikölle.

Päätöksen seurauksena siirryimme eri aspektille (eli rinteen ilmansuunta vaihtui) ja jyrkempään maastoon. Ensimmäinen virheemme oli, että emme keskustelleet riittävästi.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, mitä meidän olisi pitänyt tehdä

Meidän olisi pitänyt pysähtyä puhumaan auki mille uusille vaaroille altistamme itsemme: todeta uuden aspektin mukainen vyöryongelma ja etsiä merkkejä tuiskulumenlaatasta. Havaintojen perusteella meidän olisi pitänyt keskustella miten pienennämme todennäköisyyttä jäädä vyöryyn valitsemallamme uudella reitillä.

Olisimme kenties todenneet, että meillä on tuiskulumen laatta jäisen kannen päällä ja että se on riittävän isolla ja jyrkällä alueella aiheuttaakseen 1–2 kokoluokan vyöryn. Olisimme todenneet, että vyöry on erittäin todennäköinen ja vyöryyn jäämisen todennäköisyyttä olisi voinut pienentää vain yhdellä keinolla: palaamalla alkuperäiselle vyöryturvalliselle reitille.

Kun nyt kuitenkin päätettiin jatkaa, meidän olisi pitänyt keskustella miten pienennämme vyöryyn jäämisestä seuraavan onnettomuuden vakavuutta. Olisimme kenties päätyneet valitsemaan taktiikaksi laskemisen yksi kerrallaan. Tämä taktiikka valittiin käyttöön jo kerran aikaisemmin reitillä. Miksi emme keskustelleet sitä nyt?

Tapahtumaketjuun johtaineita syitä eli kootut selitykset omalta osaltani

Meitä oli paikalla yhteensä neljä, joten myös tarinoita tapahtumien kulusta on neljä. Kertomani on yksi tarina neljästä ja se perustuu muistikuviin ja muistiinpanoihin, joita värittää todennäköisesti moni asia. Olen myös saattanut unohtaa jotain. Hiihtokaverit lukivat tämän jutun ja sen pohjalta lisäsin yhden huomion tapahtumakuvaukseen.

Näimme jäätikön pohjan noin 70 metrin päässä ja minun päässäni pyöri ajatus, että tossahan se jäätikön pohja jo on. Paikka tuntui pieneltä eivätkä normaalisti hyvin herkkään viritetyt hälytyskelloni soineet lainkaan.

Tunnistan myös, että hetki ennen vyörytilannetta tunsin olevani väsynyt olemaan tuossa paikassa. Olin väsynyt tuuleen ja huonoon näkyvyyteen; väsynyt pitkittämään paikassa oloa sillä, että vielä kerran pysähdytään ja käytetään aikaa päätöksentekoon. Olin malttamaton ja halusin pois tilanteesta missä olin. Tiedän vallan hyvin, että kun perustarpeet eivät täyty, päätöksentekokyky heikkenee. Minulla oli kiire päästä alas, mutta en tunnistanut oman olotilani vaikutusta päätöksentekokykyyni.

Huono näkyvyys vaikutti siten, että laskimme suht lähekkäin, jotta näemme toisemme.

Kun vyöry (tuiskulumenlaatta) lähti liikkeelle ja valuimme sen mukana rinnettä alas vain yksi meistä oli turvallisessa paikassa odottamassa vyöryn lähtöalueen yläpuolella.

Summa summarum siitä mikä meni pieleen

Oman tämänhetkisen osaamiseni valossa teimme kolme merkittävää virhettä:

1. Etenimme vyörymaastoon ja laukaisimme vyöryn tunnistamatta ja kommunikoimatta ryhmänä ennalta, että vyöry on tässä paikassa todennäköistä ellei jopa varma.

Koska emme tunnistaneet vyöryvaaraa ja/tai koska kommunikaatiomme oli puutteellista, emme tehneet toimenpiteitä

2. pienentääksemme vyöryyn joutumisen todennäköisyyttä esimerkiksi valitsemalla vaihtoehtoisen reitin ja

3. pienentääksemme vyörystä seuraavien seurauksien vakavuutta meille laskijoille esimerkiksi laskemalla yksitellen.

Vyöryssä tuntui kuin olisin pienessä veneessä isossa aallokossa

Juuri ennen vyöryä odotin paikoillaa, kaksi kaveriani laskivat edelläni. Kolmas kaveri oli minun yläpuolella. Minulla olisi ollut turvallinen paikka odotella siinä missä olin ensin, kivisen kinkaman takana. En kuitenkaan nähnyt kunnolla alas, joten laskin pari metriä eteenpäin mikä vei minut vyöryn lähtöalueelle. Olin paikoillani, kun tunsin, että menetän tasapainon. Alapuolella olevista laskukavereistani toinen kertoi myös tehneensä virheen turvallisen paikan valinnassa: hän luuli olevansa turvallisessa paikassa, kun vyöryvä lumi nappasi hänet mukaan.

Minusta tuntui kuin olisin joutunut veneeseen aallokossa. Tajuan, että olen lumivyöryssä ja muutaman sekunnin ajan minut valtasi epätodellinen olo. Muistan ajatelleeni, että tämä ei ole mahdollista.

Kun pakkautunut kova lumi alkoi liikkua allani, sain käännettyä sukset viistolinjaan kohti vyöryn reunaa ja luisuin ulos vyöryväylältä. Jos olisin horjahtanut ja kaatunut, olisin valunut vyöryn mukana alas. En kokenut olevani millään tavalla kontrollissa, vaikka pääsinkin vyörystä pois. Näin koko ajan mitä kahdelle kaverilleni tapahtuu: he valuivat vyöryn mukana kohti jäätikön pohjaa. Kun vyöry pysähtyi, näin että kumpikaan ei ollut hautautunut.

Näkyvyys oli ajoittain vain 5 metriä. Muistan vaistomaisesti huutaneeni, että älkää liikkuko ennen kuin näemme taas toisemme. Odotimme hetken, että näkyvyys palasi ja laskimme vyöryväylää alas. Odotimme jäätikön pohjalla, että näemme vyöryn jättämän jäljen kauempaa ja otin siitä valokuvan. Arvioin, että vyöry oli kokoluokaltaan pieni 2. Tätä on kuitenkin vaikea jälkikäteen arvioida, koska näkyvyys oli huono eikä kuvassa näy vyöryn kruunua.

Miksi koen tärkeäksi jakaa tämän tarinan

Käsittelen onnettomuusdataa kiipeilyhallissa viikottain: joka maanantai luen onnettomuusraportit. Jokaisen kirjatun tapahtuman kohdalla pohdin olisiko jotain voitu tehdä, jotta onnettomuuden todennäköisyys ja/tai seurauksen vakavuus pienenisi vastaisuudessa. Vertaan onnettomuuskuvausta aikaisempiin onnettomuuksiin ja yritän löytää yhdistäviä tekijöitä onnettomuuksille. Toimenpiteitä toiminnan riskien pienentämiseksi päivitetään läheltäpititilanteista ja onnettomuuksista saadun tiedon avulla.

Lumivyöryyn jääminen on siis tapahtumana sellainen, joka minun pitää oman ammattitaitoni nojalla jakaa mahdollisimman avoimesti, jotta kaikkien ystävieni ja harrastajien olisi mahdollisuus oppia tapahtuneesta.

Ehkä tämä teksti tarjoaa tietoa myös lumiturvallisuutta ammatikseen opettaville: tällä tavalla harrastaja päätyy lumivyöryyn vaikka ryhmässä on tietoa ja taitoa, on käyty kursseja ja ryhmä koostuu toisilleen tutuista laskijoista. Minä ainakin tein juurikin niitä virheitä mistä kurssilla varoitetaan.

Jälkipelit: tapahtumasarjan reflektointi laskukavereiden sekä itseni kanssa

Me analysoimme tapahtunutta jälkikäteen ja uskon, että olemme kaikki viisaampian tapahtumien johdosta tästä syystä. Koen olevani onnekas, että olin liikkeellä juuri näiden kolmen ihmisen kanssa, sillä tapahtumien reflektointi jälkeenpäin oli luontevaa ja turvallista. Pohdimme jälkikäteen olosuhteen, maaston sekä meidän ryhmän osaamisen ja dynamiikan vaikutuksia tapahtumien kulkuun sekä päätöksenteon ansoja.

Minun motivaatioon lähteä ja jatkaa retkeä haastavassa olosuhteessa vaikutti se, että kerään vuoristo-opaskoulua varten listaa hiihtovaelluksista jäätiköllä ja tiesin, että tästä retkestä saan tikin listaan. Tunnistan ja tiedostan tämän tavoitteeseen lukkiutumisen ansan, mutta en usko, että olisin tehnyt mitään toisin, jos saisin siihen mahdollisuuden.

Toivon, että tämä teksti kannustaa avoimeen keskusteluun virheistä ja virheisiin johtaneista syistä. Jos tämä teksti virittää yhdenkin keskustelun kaveriporukassa aihepiirin tiimoilta, niin näkisin, että tekstin kirjoittaminen oli vaivan arvoista. Tätä tapahtumaa saa käyttää varoittavana esimerkkinä. Olisin siitä itse asiassa kovin iloinen. 🙂

Viisasta päätöksentekoa ja turvallisia laskupäiviä toivottaen

Emma